Kuka kantaisi riskin?
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty myös eläkepolitiikassa. Kun elinkaaret ovat pitkiä ja eläkkeiden rahoitus perustuu pitkälti tulevaisuuden tuloihin, on rakennettava kokonaisuus, jonka voidaan luottaa kestävän kauas tulevaisuuteen.
Kuitenkin vain puoliksi tehty. Tulevaisuudella on näet se kiusallinen ominaisuus, että asiat menevät usein huvikseen toisin kuin huolellisimmatkaan ennusteet sanovat.
Myös eläkejärjestelmän on kyettävä tarvittaessa sopeutumaan perusoletuksista poikkeavaan kehitykseen. Erot voivat koskea vaikkapa syntyvyyttä, kuolleisuutta, palkkakehitystä, inflaatiota, eläköitymisikiä tai sijoitustuottoja.
Jos asiat sujuvat odotettua suotuisammin, ”ongelman” voi laittaa lainausmerkkeihin – olkoonkin, että yllättävien hedelmien vastaanottajia voi ilmoittautua suuremmalle määrälle kuin hedelmiä on tarjolla.
Vaikeampia kysymyksiä syntyy, jos kehitys on odotettua heikompaa. Tällöin voi tuntua helpoimmalta potkia palloa eteenpäin ja toivoa, että jostain ilmaantuu suotuisa yllätys. Luultavimmin tällöin jäävät kuitenkin ennen pitkää jäljelle vain ikävät vaihtoehdot: eläkemaksujen nostaminen ja/tai pienemmäksi jäävät eläkkeet.
Kenen kuuluu kantaa huonon kehityksen seuraamukset?
Mutta kenen sitten kuuluu kantaa huonon kehityksen seuraamukset? Eri maista löytyy mitä erilaisimpia ratkaisuja. Itselläni on etuoikeus istua aitiopaikalla kahden kovin erilaisen systeemin hallinnossa: Georgian ja Suomen lakisääteisissä järjestelmissä. Georgiassa työeläke määräytyy suoraan valtiollisen eläkelaitoksen sijoitustuottojen perusteella. Suomen malliin ei taas sisälly konkreettista mekanismia, jonka mukaan eläkkeet joustaisivat alaspäin, jos järjestelmän talous ajautuisi heikolle uralle. Näiden mallien välimuotoja löytyy vaikkapa Ruotsista.
Eri vaihtoehdoilla on omat etunsa. Suomessa korostuu eläketurvan luotettavuus ja ennakoitavuus. Ihan matemaattisen täsmällisenä eläkeoikeutta tarkkoine eläkeikineen ja indeksikorotuksineen ei silti tulisi pitää. Jos koko järjestelmä ei näytä olevan kestävällä uralla, on taiten haettava oikeanlaiset sopeutukset.
Sellaisia ei toivottavasti tarvita, mutta erilaisia ratkaisuja on otollisinta tutkia hyvän sään aikana eikä tilanteen ollessa päällä. Mahdollisiin mekanismeihin palataan ehkä vielä tälläkin palstalla.
Kirjoittaja, OTT Timo Viherkenttä työskentelee Senior Fellow -tehtävässä Aalto-yliopistossa.