Jaakko Kiander

Epäluottamus ruokkii itseään

Eläkemenot ja hyvinvointivaltion rahoitus on kiedottu surupukuun. Itsestään jatkuvan noidankehän näkevät kysyvät: jääkö nuorille mitään?

Eläkejärjestelmä samoin kuin koko suomalainen hyvinvointivaltiomalli muodostaa kirjoittamattoman sukupolvisopimuksen. Se perustuu ajatukseen, että jokainen ikäluokka hoitaa vastuunsa omalla vuorollaan.

Epäluottamus tämän sopimuksen toteutumiseen voi olla itseään toteuttavaa ja johtaa laajemminkin yhteisvastuun heikentymiseen.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi marraskuun alussa ekonomisti Sanna Kurosen raportin Eläkemaksujen noidankehä, jossa hahmoteltiin hyvinvointivaltiolle synkkää tulevaisuutta. Syynä tähän nähtiin odotettavissa oleva eläkemaksujen nousupaine, joka ei jättäisi tilaa muille julkisille menoille.

Tällainen uhkakuva on verraten yleinen ja populaari. Poliittiset nuorisojärjestöt ja nuoret sukupolviaktivistit ovat tarttuneet toistuvasti samaan teemaan. Viimeisin avaus tähän suuntaan on Saamattomat: millainen Suomi meille jää? (Teos 2020). Kirjan ovat kirjoittaneet Jari Hanska, Minea Koskinen, Emilia Mäenmaa ja Tuija Siltamäki. Kirjassa pohditaan nuorten aikuisten heikkoja tulevaisuudennäkymiä hitaan talouskehityksen ja ikääntyvän väestön maailmassa.

Pessimismille on toki helppo löytää syitä. Suomi on kohdannut viimeisen 30 vuoden aikana useita kriisejä, joista nyt käynnissä oleva koronaepidemia on viimeisin. Tuottavuuden kasvu on hidastunut ja reaaliansioiden kasvu on nykyisin niukkaa verrattuna 1900-luvun jälkipuoliskoon, jolloin nykyisten nuorten vanhemmat ja isovanhemmat tottuivat nopeasti kohenevaan elintasoon. Työllisyystilanne on toki kohentunut 1990-luvun lamavuosien jälkeen, mutta nuorten kannalta työmarkkinat ovat epävarmat ja kilpailu hyvistä paikoista on kovaa. Lisäksi tiedämme, että nuorten ikäluokkien koko työuran kehitykseen vaikuttaa paljon se, millaisessa suhdannetilanteessa he siirtyvät työmarkkinoille.

Taloudellisen epävarmuuden kasvu ja heikentyneet tulevaisuuden odotukset selittävät osaltaan odottamatonta ja jyrkkää syntyvyyden laskua, joka koettiin vuosina 2012–2019. Samat tekijät auttavat myös ymmärtämään nuorten epäluottamusta eläkejärjestelmään ja joidenkin nuorisojärjestöjen vaatimuksia eläkkeiden leikkaamisesta sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi.

Eläkkeiden leikkaus tai muut eläkejärjestelmän heikennykset tuskin olisivat omiaan parantamaan kenenkään luottamusta eläkejärjestelmään. Tällaiset toimet avaisivat tien sille, että eläkkeitä voitaisiin leikata myös tulevaisuudessa – esimerkiksi silloin, kun nykyiset nuoret ovat saavuttaneet eläkeiän. Väestöennusteiden perusteella voidaan arvioida, että myös tulevaisuudessa nuoret sukupolvet voivat sanoa joutuvansa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Epäluottamus sukupolvisopimuksen toteutumiseen voi olla itseään toteuttavaa ja johtaa laajemminkin yhteisvastuun heikentymiseen. Tällaiseen dystooppiseen tulemaan ei kuitenkaan pitäisi päätyä vain sillä perusteella, että tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Tulevaisuus on aina epävarma. Epävarmuuden kanssa pitää kyetä elämään.

Emme tiedä, miten väestö ja talous kehittyvät tulevina vuosikymmeninä tai millaisia päätöksiä tulevaisuuden poliitikot tekevät. Tulevia kehityskulkuja voidaan yrittää hahmottaa erilaisten skenaariolaskelmien avulla, mutta tulevaisuutta ei kyetä ennustamaan.

Jos luottamus kollektiivisiin järjestelmiin murenee, joudutaan kysymään, mitä niiden tilalle voidaan saada. Eri maiden erilaisista järjestelmistä riippumatta kaikkialla tarvitaan turvaa vanhuuden, sairauden ja työttömyyden varalta. Jos yhteisesti järjestettyyn eläketurvaan ei voi luottaa, tarvitaan tilalle yksityistä varautumista.

Saamattomat-kirjassa tällaista vaihtoehtoa kuvataan kertomalla niin kutsutusta FIRE-ajattelusta (financial independence & early retirement), jossa pyritään omien säästöjen ja sijoitusten avulla saavuttamaan riittävä taloudellinen turva ja riippumattomuus. Kirjan esimerkkilaskelmat tosin osoittavat, että tavoitteen saavuttaminen on useimmille pieni- ja keskituloisille ja perheellisille mahdotonta. Tukeutuminen omaan sijoitustoimintaan edellyttää myös melkoista luottamusta siihen, että globaalit sijoitusmarkkinat tahkoavat kovia sijoitustuottoja loputtomiin.

Rohkaisua voisimme pessimismin ja synkistelyn sijaan hakea siitä, että tähän mennessä olemme pärjänneet paremmin kuin monet ovat pelänneet.

Väestön ikääntyminen ei ole pelkkä tulevaisuuden uhkatekijä. Suomalaisten ikärakenne on jo tähän mennessä muuttunut merkittävästi: eläkeikäisten määrä on lähes kaksinkertaistunut viimeisen 30 vuoden aikana ja vanhushuoltosuhde on noussut vastaavasti. Jo 30 vuotta sitten tämän pelättiin johtavan kestämättömään tilanteeseen.

Katastrofia ei ole kuitenkaan tullut, vaikka talous on käynyt läpi useampia taantumajaksoja. Myöskään EVA:n raportissa pelätty verotuksen kiristyminen ei ole toistaiseksi toteutunut.

Kokonaisveroaste on Suomessa nykyään jopa hieman alempi kuin 1990-luvun alussa. Työnantajien sosiaalivakuutusmaksut eivät myöskään ole kokonaisuudessaan nousseet, vaikka eläkemenot ovatkin kasvaneet.

Ikäihmisten terveys ja toimintakyky ovat kehittyneet odotettua paremmin ja julkiset terveydenhoitomenot ovat edelleen maltillisella tasolla ja jopa pienemmät kuin läntisissä vertailumaissa.

Tämä kaikki hyvä ei ole tullut itsestään. Järjestelmiä on samaan aikaan uudistettu ja kehitetty ja työuria on pidennetty. Keskimääräiset eläkkeet ovat parantuneet ja ne on maksettu ajallaan, ja työeläkevarat ovat kasvaneet.

Tämän kokemuksen perusteella voisi päätyä sellaiseenkin arvioon, että myös tulevaisuudessa selviämme yhdessä vastuumme kantaen.