Varma on edelleen perustajiensa näköinen

Matti Hannikainen: Varma – Pienestä eläkekonttorista suureksi työeläkeyhtiöksi. Otava 2020, 479 sivua.

Työeläkejärjestelmän kehitysvaiheet tietävä ja tunteva VTT Matti Hannikainen on kirjoittanut historiateoksen Varma – pienestä eläkekonttorista suureksi työeläkeyhtiöksi.

Historiateoksessa tarkastelussa ovat Varman nimeä kantaneet yritykset vuodesta 1919 alkaen. Kokonaisuus kattaa Suomen sosiaalihistoriassa kokonaisen toimintalinjan yritysten vapaaehtoisten eläkevakuutusten alusta aina vakiintuneeseen lakisääteiseen eläkevakuuttamiseen ja eläkeyhtiöiden merkittävään asemaan elinkeinoelämässä.

Lukijaa palvelevasti kirjassa tapahtumien yhteys yhteiskunnan kehitykseen on kuvattu analyyttisesti. Taloushistorian käänteet ja Varman osuus niissä kuvataan kaunistelematta, vaikka teos on syntynyt Varman omiin tietoihin perustuen ja Varmassa toimineen historiatoimikunnan ohjaamana.

Lukijan kannalta Varman historia sisältää kolme eri tasoa. Taustaksi kirjassa käsitellään perusteellisesti työeläketurvan kehitystä. Tässä tasossa ei ole uutta Hannikaisen pääosin kirjoittamaan työeläkkeiden laajaan historiateokseen Ansioiden mukaan (SKS, 2012). Toinen, ja selvästi mielenkiintoinen taso, ovat pankki- ja vakuutusalan monet erilaiset rakennejärjestelyt, joissa Varma on ollut mukana koko historiansa ajan. Merkittävän eläkevarallisuuden haltijoina työeläkeyhtiöt ovat näytelleet sekä kiinnostavan kohteen että aktiivisen toimijan tai suorastaan pelastajan roolia, kun suomalaista finanssisektoria on järjestetty.

Juuret henkivakuutusyhtiöissä

Varma syntyi 1919 henkivakuutusyhtiöiden yhteiseksi jälleenvakuutusyhtiöksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Varmaa olivat perustamassa myös henkivakuutusyhtiöt Suomi ja Salama, jotka myöhemmin olivat Pohjola-ryhmän keskeiset henkivakuutusyhtiöt.

Salaman toimitusjohtaja Aarne Kuusesta (1905–1968) tuli pitkäaikainen Varman hallituksen puheenjohtaja. Henkivakuutusyhtiöt menettivät otteensa Varmasta ruotsinkieliselle teollisuudelle vuonna 1958, kun teollisuus nosti Varman toimitusjohtajaksi G. A. Serlachiuksen lakiasiainjohtajan C. G. Aminoffin (1916–2001).

Vapaaehtoisen työeläkevakuuttamisen Varma aloitti vuonna 1926, mutta ennen lakisääteisen työeläkevakuutuksen syntymistä Varman vakuutuskannassa oli vain 34 000 toimihenkilöä vakuutettuna.

Lakisääteisen, kaikille pakollisen työeläkevakuutuksen tullessa voimaan 1.7.1962 Varman asema oli kaksijakoinen. Varma oli ainoa vakuutusyhtiö, jolla oli kokemusta työeläkevakuuttajana. Vahinkovakuutusyhtiöiden, muun muassa Pohjolan ja Sammon perustamasta Ilmarisesta tuli kuitenkin suurin työeläkeyhtiö, lähinnä perustajiensa myyntivoiman ansiosta. Varmalta puuttui valtakunnallinen vahinkovakuutusyhteistyökumppani, koska sen kanssa yhteistyössä toimineella Teollisuusvakuutuksella ei ollut myyntikenttää.

Tämä määritti Varman strategian: seuraavina vuosikymmeninä Varma pyrki sekä laajentumaan yritysjärjestelyillä että hankkimaan vahinkovakuutuskumppania.

Vahinkovakuutuksen myyntikentän merkitys työeläkeyhtiön asiakassuhteille oli tuohon aikaan tärkeä.

Yritysjärjestelyjen pitkä ketju

Yritysjärjestely, jossa Varma oli ensimmäistä kertaa mukana, oli osuuden ostaminen Fennia-vahinkovakuutusyhtiöstä ja samalla työeläkeyhtiö Patrian osto ja kannansiirto Varmaan. Tämä tarjosi jo Varmalle pienen, maanlaajuisen vahinkovakuutuskumppanin. Varman strategia ei muuttunut Juhani Kolehmaisen tultua Varman toimitusjohtajaksi 1979. Varma, Teollisuusvakuutus ja Y-vakuutus pääsivät loppuvuodesta 1983 sopimukseen Fennian vahinkovakuutusten jakamisesta Y-Vakuutuksen ja Teollisuusvakuutuksen kesken. Tämäkin ratkaisu vahvisti Varman myyntiorganisaatiota.

Seuraavaksi sovittiin eläkeyhtiö Kalervon jakamisesta 1984. Kolehmainen onnistui siis hankkimaan Varmalle aiempaa vahvemmat vahinkovakuutuskumppanit ja myös kasvattamaan merkittävästi Varman markkinaosuutta.

Kasinotalouden vuosina 1980-luvulla Varma osallistui merkittävällä osuudella Finanssilaitos-nimisen omistusyhteisön rahoitukseen. Laitoksen tavoitteena oli estää SYP:n nurkanvaltaus, jota KOP:n oletettiin suunnittelevan. Osallistumalla Finanssilaitokseen Varma sai otteen myös maan kolmanneksi suurimpaan työeläkeyhtiöön, Eläke-Sampoon. Tästä alkoi Varman vuosia kestänyt yritys fuusioida Eläke-Sampo itseensä. Ensimmäinen yritys tehtiin vuonna 1992, jolloin STM kielsi järjestelyn ”vakuutustoiminnan terveen kehityksen vastaisena”.

Fuusiot strategiaa ohjaavina

Finanssilaitoksen monet järjestelyt, fuusion kaatuminen sekä itsenäinen ote Varman riippumattomuuden puolustajana murensivat Kolehmaisen luottamusta Varman taustayhtiöissä ja hänet varhaiseläköitiin vuoden 1993 lopussa.

Seuraajaksi valittu Paavo Pitkänen jatkoi strategiaa Varman laajentamiseksi. Monimutkaisten neuvottelujen jälkeen Pitkänen onnistui sopimaan järjestelystä, jossa Eläke-Sampo jaettiin ja 1.7.1998 syntyivät työeläkevakuutuksen markkinajohtaja Varma-Sampo ja toisaalta Eläke-Fennia. Varmasta tuli leimallisesti Sammon eläkeyhtiö ja Sammosta Varman jakelukanava.

Sampo ja valtion omistama Leonia olivat yhdistyneet Sampo-ryhmäksi, joka oli myös ostanut ruotsalaiselta Skandia-yhtiöltä sen omistamat Pohjolan osakkeet (noin 20 prosenttia). KOP ja SYP oli fuusioitu Meritaksi ja Yhtyneet paperitehtaat ja Kymmene Oy UPM-Kymmeneksi.

Samassa hengessä aloitettiin neuvottelut Sammon ja Pohjolan fuusioista. Pitkänen kertoi suunnitelmasta Ilmarisen toimitusjohtajalle Kari Purolle todeten, ettei järjestelyllä ole vaikutusta Ilmarisen asemaan.

Varman kilpailijassa Ilmarisessa ymmärrettiin kuitenkin, mitä vahinkovakuutuskumppanin menetys merkitsisi – yhtiön nopeaa kuihtumista. Ilmarinen pääsikin Suomi-yhtiön kanssa sopimukseen, jolla Sammon ja Pohjolan fuusiosuunnitelma pystyttiin estämään Ilmarisen, Suomen ja Osuuspankin yhteistyöllä. Myöhemmin, vuonna 2005 Suomi-yhtiö ja Ilmarinen myivät Pohjola-omistuksensa kokonaan OP-ryhmälle.

Yhtiömuoto vakiintui Varmassa hyvin pian keskinäiseksi. Varma on perustajiensa näköinen yhtiö, ja suomalaisten ja erityisesti suomenruotsalaisten teollisuuden suuryritysten jatkuva kiinnostus yhtiötä kohtaan ja aktiivinen panos yhtiön kehittämisessä tulee selvästi näkyviin. Teoksen kolmas mielenkiintoinen taso on kuvaus suurten yritysten merkittävästä roolista Varman päätöksenteossa.

Varman muista työeläkeyhtiöistä poikkeava tausta ja historia on osa teoksen ainutlaatuista osuutta. Useassa tienhaarassa Varman linjan ja johdon ovat valinneet sen suurimmat asiakkaat.

Varman perustajat ja asiakkaat olivat toiminnan ensimmäisinä vuosikymmeninä edelläkävijöitä eläketurvan kehittämisessä. Varmassa otettiin jo vapaaehtoisen eläketurvan hoidossa käyttöön sittemmin yleiseen työeläkevakuutukseen liittyviä olennaisia piirteitä, kuten ansiosidonnaisuus, vakuutettujen edustus hallinnossa ja vakuutusmaksulainat. Myös erilaisia indeksivaihtoehtoja kokeiltiin.

Vakuutusmaksulainat muodostuivatkin sitten lakisääteisen vakuuttamisen myyntivaltiksi, kun työnantaja saattoi lainata takaisin osan vakuutusmaksuistaan. Aina rahamarkkinoiden vapautumiseen asti tällä oli pääomista köyhässä Suomen elinkeinoelämässä suuri merkitys. Tehokas eläkkeiden indeksisuoja pystyttiin rakentamaan vasta kattavassa ja lakisääteisessä työeläkejärjestelmässä.

Teos kuvaa mielenkiintoisella tavalla Varman syntyä, kehitystä ja vaikutusta Suomen vakuutusalan kehitykseen. Myös Varman hillitty ja konservatiivinen, mutta toisaalla riskinottoon valmis yrityskulttuuri tulee hyvin kuvatuksi.

Varma on edelleen perustajiensa näköinen yhtiö, vaikka se onkin muuttunut moneen kertaan, vaihtanut osin vakuutuskantaa, ja kehittynyt vastuullisena suursijoittajana sekä teknologian erinomaisena hyödyntäjänä.

Työeläkeyhtiöiden keskittymiskehityksen seurauksena Suomessa on toiminut kaksi suurta pankki-, vakuutus- ja työeläkeyhtiöryhmää: yhtenä Varma–Nordea–If ja toisena Ilmarinen–OP–Pohjola.

Työeläkealalla tehtyjen rakennejärjestelyjen ja niiden yritysten seurauksena on myös kehitetty työeläkeyhtiötä koskevaa lainsäädäntöä niin, että päätöksenteko eläkkeistä ja eläkevaroista on riippumatonta, ja tarkoin valvottua.

Kirjoittajat ovat tehneet mittavan työuran työeläkealla: LKT, VK Kari Puro on Ilmarisen entinen toimitusjohtaja ja OTM Sini Kivihuhta Ilmarisen entinen varatoimitusjohtaja.