Lukusokeutta

Luvut muodostavat sosiaali- ja terveyspoliittisen päätöksenteon perustana olevan informaatiovarannon. Ilman niitä ei olisi tietoja politiikan tilasta ja tulevaisuudesta. Siitä vastaavat viranomaiset investoivatkin merkittävästi lukujen tuotantoon eri alueilla palveluista ja tulonsiirroista hyvinvointi- ja terveyseroihin.

Myös vertailevan tiedon laatu on tasaisesti parantunut. Euroopan unionin komission tilastotoimisto Eurostat on oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta. Edelleenkin EU-maiden väliset tilastot käsittelevät esimerkiksi työeläkkeiden verotusta eri tavoilla, mutta varsinaisia virheitä on hyvin vähän. Nykytilastoilla Suomen vertaileva asema on luotettavasti arvioitavissa.

Erityisen paljon lukuja löytyy Eläketurvakeskuksesta (ETK). Se myös julkaisee niitä aktiivisesti internetin välityksellä. Viime vuosina ETK on tehnyt tälläkin alueella hienoa työtä. Tilastotietokannan kehittymisen myötä tilastojen käyttö on myös selkeästi helpottunut, mistä tutkijat, poliitikot ja journalistit epäilemättä lämpimästi kiittävät. Nyt kuka tahansa voi muun ohella tarkastaa, mitkä ovat työeläkejärjestelmän ”kokonaisliikekulut”, mitä ne sitten ovatkaan.

Kaiken kaikkiaan lukujen ymmärtäminen on sosiaali- ja terveyspolitiikan ydin. Luvut kuitenkin myös sokeuttavat. Ne tiivistävät informaatiota väliin liikaakin ja antavat mahdollisuuden liian nopeisiin tulkintoihin. Niiden värähdykset suuntaan ja toiseen herättävät vahvoja mielipiteitä.

Jaettu tieto jää vaillinaiseksi, jos mielipiteen muodostuksen perustana oleva informaatiovaranto muodostuu yksinomaan luvuista.

Ainakin kansalaisten ja poliitikkojen pitäisi tietää lukujen ympärillä olevat instituutiot ja luokittelut. Esimerkiksi työeläkejärjestelmän rahastoimat 200 miljardia ovat eri asia eri rakenteissa. Eläkevarojen tulkinta on toinen, jos ihminen kuvittelee niiden muodostavan ison yhteisen säkin, josta voi tarpeen mukaan ammentaa, kuin mikäli hän tietää tiiviit yhtymäkohdat maksujen ja oikeuksien välillä. 200 miljardia on myös hyvin erilainen luku, jos se suhteutetaan eläkevastuuseen.

Luvut myös rajoittavat ajattelua. Viime aikoina olen arvioinut melkoisia määriä rahoitushakemuksia, joissa on pyritty kartoittamaan yhteiskunnallisia ja taloudellisia muutoksia. Lukuihin perustuva putkinäkö näissä tarkasteluissa on melkoinen ongelma.

Putkinäön haastetta kärjistää myös se, että suurin osa lukuja käyttävistä tutkijoista ei näe tässä mitään korjattavaa. He tekevät tutkimusta niillä luvuilla, joita heillä on käytössään sen enempää asiaa pohtimatta. Lukulaatikon ulkopuolella olevaan luvuttomaan maailmaan ei katsella.

Lukujen aiheuttamaan putkinäköön tulee suhtautua harkiten etenkin tulevaisuutta arvioitaessa. Menoennusteiden laskeminen on tietysti väistämätöntä ja välttämätöntä. Väistämätöntä se on sikäli, että ne lasketaan, koska ne pystytään laskemaan; välttämätöntä, koska parempaakaan välinettä ei toistaiseksi ole käytössä.

Lukulaatikon ulkopuolella on kuitenkin muun ohella teknistä kehitystä ja ympäristön kestämättömyyttä. Niiden aiheuttamien epävarmuuksien julkilausuttu integroiminen laskelmiin olisi enemmän kuin hyödyllistä sosiaali- ja terveyspolitiikan tulevaisuutta arvioitaessa. Samaten sosiaali- ja terveyspolitiikan tulevaisuus tarvitsisi uuden tarinan, johon ihmiset voisivat kiinnittyä. Näiden osalta sosiaali- ja terveyspolitiikan tulevaisuus tulisi miettiä uudelleen.

Juho Saari

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.