Kolumni

Syrjäyttävätkö sosiaalimenot muita menoja?


Yhä todennäköisempää on, että julkisten menojen kasvua hillitään.


Julkisen talouden velkaantumista on pohdittu kestävyysvajeen kattamisen ja velanhoitomenojen näkökulmasta. Viesti on selkeä: vaje syvenee, mikäli työllisyys asettuu nykyiselle tasolle. Velan maksuun liittyviä huolia on lieventänyt valtionlainojen alhainen korkotaso, joka on toistaiseksi pitänyt hoitokulut kohtuullisena.

Näiden katveessa on nousemassa uusi kysymys: missä määrin ja kuinka pitkälle tulevaisuuteen lama muuttaa julkisten menojen sisäistä kohdentumista? Jo nyt valtiovarainministeri on asettanut rajat julkisen velan bkt-suhteelle. Mikäli COVID-19-pandemia siirtyy toiseen aaltoon, tämä velkaraja lähestyy merkittävästi.

Helppo vastaus tilanteeseen olisi, että talous kasvaa ja työllisyys kohentuu merkittävästi, joten julkisten menojen kasvun leikkauksia ei tarvita. Tämä ei kuitenkaan ole elvytyksen päätyttyä todennäköisin vaihtoehto. Yhä todennäköisempää on, että julkisten menojen kasvua hillitään.

Väistämättä tällöin joudutaan miettimään so­siaalimenoja, joita julkisista menoista on noin puolet. Jos otetaan huomioon myös työllisyyspoliittiset menot, sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustukset ja eräät asuntopoliittiset erät, osuus kasvaa reilusti yli puolen.

Kuten työeläkemenossa, myös muissa sosiaalimenoissa on pysyviä kasvupaineita sekä demografisista syistä että työllisyystavoitteen etääntyessä.

Vaihtoehtoja on kaksi. Mikäli julkisten menojen­ suhde kansantuotteeseen lukitaan velkaantumisen estämiseksi, sosiaalimenot alkavat voimakkaasti syrjäyttää muita julkisia menoja.

Tämä on kuitenkin kasvun ja kilpailukyvyn näkökulmasta ongelmallista, sillä silloin menetetään myös investoinniksi laskettavia hyötyjä, kuten koulutusta, tutkimusta ja kehitystoimintaa.

Toinen vaihtoehto on sitten se, että muut menot alkavat syrjäyttää sosiaalimenoja. Tässä skenaa­rios­sa maatalous ja maan sisäinen ja ulkoinen turvallisuus turvataan, ja jos rahaa vielä jää, ne kohdennetaan investointeihin. Tässä tapauksessa julkinen valta keskittyy yön ja rajan vartiointiin ja vähentää muuta vastuutaan. Edessä olisi sosiaali- ja terveyspolitiikan uudelleen arvioinnin aika. Tilastoja vilkaisemalla on selvää, että sote-uudistus ei tähän kehykseen mahdu.

Soista siis yhtäällä ja vielä vetelämpää toisaalla.

Sosiaalimenojen sisällä sosiaalivakuutusmaksuilla on taipumus syrjäyttää verorahoitteista toimintaa, koska näille maksuille tehdään tilaa tuloverotuksen ja veroluonteisten maksujen kustannuksella. Klassinen esimerkki on työnantajien Kela-maksun poisto, jolla tehtiin tilaa työeläkemaksun korotukselle.

Työeläkemaksun ohella on ainakin työttömyysvakuutusmaksun korotuspaineita. Tässä skenaariossa entinen Musta Pekka ja nykyinen Monivärinen Ihmisoletettu jää valtion käteen, jonka menojen rahoituspohja vastaavasti supistuu.

Dilemma ei toivomalla poistu, eivätkä siihen myöskään taida auttaa päättäväiset toimenpiteet työllisyysasteen nostamiseksi työuran alusta, puolivälistä ja lopusta. Kukaan taho ei tule vapaaehtoisesti omista varoistaan luopumaan. Siten ainoa ratkaisu taitaa olla poliittinen päätös, joka entistä pääministeriä lainaten ”sattuu meihin kaikkiin”.

Juho Saari

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.