Kolumni

Ajopuuna ajan virrassa?

Aina väliin on hyvä pysähtyä mietiskelemään ajan kulkua. Eräs tähän liittyvä, yhä uudestaan vastaantuleva havainto on, että nyt valtaan vaiheittain nousevilla ikäluokilla on yllättävän hauras näkemys siitä, mitä seurasi 1990-luvun lamasta.

Minun maailmassani 1990-luvun alun lama tapahtui vasta hetki sitten. Se oli Suomen ja suomalaisen hyvinvointivaltion historian käännekohta, jota tutkittiin laajalti muun muassa vastikään Eläketurvakeskukseen siirtyneen Jaakko Kianderin johtamassa, Suomen Akatemian siihenastisen historian suurimmassa tutkimusohjelmassa.

Sen aiheuttama julkinen velka ja kollektiivinen kokemus ovat varjostaneet julkista taloutta ja poliitikkoja näihin päiviin saakka.

Nyt valtaan nousemassa oleville ikäluokille 1990-luvun murros on kuitenkin muinaista aikaa. Silloin ei ollut Internetiä ja Suomi oli EU:n ulkopuolella. Heidän kanssaan eri areenoilla käymissäni keskusteluissa 1990-luvun lama ohitetaan olan kohautuksella.

Suuri lama on merkittävä lähinnä sikäli, että aikasarjat alkavat yleensä 1990-luvun alusta ja niissä on alkuvuosina keskimääräistä suurempia muutoksia. Muuten se ei herätä suuria tunteita, eikä varsinaisesti muodostu keskustelun teemaksi. Raimo­sailakset ja leukavirtaset eivät nostata erityisiä ajatuksia. Työeläkeyhtiö Kansan konkurssi on häh-tason asia.

Historiattomuus kertoo mielestäni kahdesta asiasta. Ensinnäkin me aikalaistodistajat taisimme aikanamme ylikorostaa 1990-luvun alun muutosten merkitystä. Nuo silloin valtaisaksi kokemat muutokset ovatkin vähän pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna suhteellisen vähäisiä tapahtumia.

Ne eivät muuttaneet tai murtaneet instituutioita niin paljon ja pahasti kuin aikoinaan pelättiin tai toivottiin. Samalla tavalla ovat asettuneet historian­ virtaan tulopolitiikan alku 1960-luvun lopulla ja kansallinen konsensus 1970-luvun lopulta. Niiden vaikutukset eivät juurikaan näy pitkissä aikasarjoissa. Nousevat ikäluokat ehkä unohtavat menneet ihan perustellustakin syystä.

Toiseksi valtaan nouseva sukupolvi katsoo eteen- eikä taaksepäin tehdessään tulevaisuuden ratkaisuja. Se ei pohdiskele aikaisemmin tehtyjä virheitä ja pyri oppimaan niistä. Se keskittyy katsomaan eteenpäin ja miettimään tulevia ratkaisuja tämän päivän tilanteesta käsin.

Pelko aikaisempien tapahtumien toistumisesta ei ole heidän päällimmäisiä murheitaan. Niissä korostuu enemmänkin ilmastonmuutos ja muut samankaltaiset tekijät. Niihin suhtaudutaan jopa vakavammin kuin 1990-luvun alussa suhtauduttiin talouden kriisiin.

Historian unohtaminen voi kuitenkin johtaa varomattomuuteen. Suomalaisessa yhteiskunnassa, julkisessa taloudessa ja elinkeinoelämässä on paljon samankaltaisia piirteitä nyt kuin oli 1980-luvun lopulla. Myös kansainvälisessä ympäristössä tapahtuu samankaltaisia muutoksia.

Siksi ei olisi haitaksi pysähtyä hetkeksi miettimään menneitä tapahtumia ja pohdiskella, onko silloin tehdyissä virheissä jotakin tämän päivän talous- ja yhteiskunta­politiikassa huomioon otettavaa.

Siten Suomen ei tarvitsisi olla ajopuuna ajan virrassa, mikäli kansainvälisessä järjestelmässä alkaa suurempi rytinä.

Juho Saari

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.