Kolumni

Johtaako sosiaalinen hyväksyntä etuuksien ja palvelujen ylikäyttöön?

Sosiaaliturvariippuvuus on tärkeä sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistamista ohjaava termi. Sillä viitataan tulonsiirtojen ja palvelujen ylenmääräiseen tai tarpeettomaan käyttöön. Keskeinen väite on, että etuudet vähentävät työntekoa ja kouluttautumista ja sosiaali- ja terveyspalvelut vähentävät vastuullisuutta omasta ja läheisten hyvinvoinnista ja terveydestä.

Tämä ilmiö on kaikilla tasoilla kiistanalainen. Vertailevasti tarkastellen etuuksien korkea taso ei vähennä työllisyyttä ja palvelut eivät heikennä ihmisten vastuullisuutta. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt kansalaisia ja poliitikkoja esittämästä asiasta vahvoja mielipiteitä. Kuten toimittamassani kirjassa Sosiaaliturvariippuvuus (2017) osoitetaan, suomalaiset ja puolueet ovat myös voimakkaasti jakautuneita näiden näkemysten suhteen.

Jos kuitenkin hetken aikaa oletetaan ilmiön olevan todellinen ja laajamittainen, joudutaan pohtimaan sitä aiheuttavia kannustinrakenteita. Empiirisesti on epäselvää, missä määrin kannustin-, informaatio- ja byrokratialoukut todellisuudessa ohjaavat ihmisten käyttäytymistä. Oma valistunut arvauk­seni on, etteivät ihmiset rakenna elämäänsä sosiaaliturvan varaan näitä ajatellen.

Kannustimia tärkeämpi sosiaaliturvariippuvuutta mahdollisesti aiheuttava mekanismi on sosiaalinen hyväksyntä. Ihmiset kopioivat toistensa käyttäytymistä sen hyväksyttävyyden mukaan. Kopioituminen on sitä tavanomaisempaa, mitä useampi henkilö käyttäytyy tietyllä tavalla ja mitä vähemmän käyttäytymistä sanktioidaan kolmansien ihmisten toimesta.

Eläkepolitiikassa on tämä ilmiö havaittu 1980-luvulla, jolloin eläkeikä laski samanaikaisesti toimintakyvyn parantumisen kanssa.

Kannusteet eläkkeelle jäämiselle olivat hyvät, mutta vielä tärkeämpää oli eläköitymisen sosiaalinen hyväksyntä.

Varhainen eläkkeelle hakeutuminen muuttui hyväksyttäväksi ja pitkän työuran tavoittelun sijalle tuli vapaa-ajan arvostus. Monilla teollisuuden aloilla varhaiseläköityminen legitimoitiin sillä, että viisikymppiset tekivät tilaa nuoremmilleen. Usein eläkeputket avattiin yhteisymmärryksessä työnantajan kanssa.

Näiden 1980-luvun politiikka­virheiden korjaaminen kesti 2010- luvulle saakka. Väliajan kansan- ja julkistaloudelliset kustannukset olivat huomattavan suuret. Samalla kun eläkkeiden kannustinjärjestelmiä parannettiin, myös pitkien työurien so­siaalinen hyväksyttävyys muuttui. Tässä muutoksessa auttoivat myönteisten talou­dellisten suhdanteiden ohella työuria pidentäneet ikäohjelmat.

Viimeaikaiset uutiset eläkeläisten työssäkäynnin yleistymisestä kertovat osaltaan siitä, että pitkiä työuria vahvistaneet sosiaaliset normit ovat jälleen vakiintumassa Suomeen.

Eläkepolitiikan käänteissä on opittavaa myös muun sosiaali- ja terveyspolitiikan alueella. Onko mahdollista, että meidän kannustimemme ovat sinänsä aika lailla kohdallaan, mutta etuuksien ja palvelujen käytössä on sosiaalisen hyväksynnän aiheuttamaa ylikäyttöä?

Jos tämä on totta, sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistamisessa olisi hyvä ensimmäisenä puuttua sosiaalisesta hyväksyttävyydestä aiheutuvan ylikäytön haasteeseen ennen kuin aletaan säätämään etuuksien ja palvelujen saatavuutta ja tasoa. Tämä on taas yksi asia, josta ei riittävästi tiedetä.

Juho Saari

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.