Kolumni

Ulkoinen shokki

Sosiaali- ja terveyspolitiikassa on kaksi muutosvoimaa. Ensinnäkin poliittiset voimasuhteet muuttuvat, minkä seurauksena sosiaaliturvan rakenteita ja rahoitusta muutetaan suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi Suomessa näkyy vaiheittain maa- ja metsätalousväestön, työväenluokan ja keskiluokan välisten valtasuhteiden muutos. Tällä hetkellä keskiluokan intressit ovat sosiaali- ja terveyspolitiikassa politiikkaa ohjaavia.

Toiseksi sosiaali- ja terveyspolitiikan toimintaympäristö voi muuttua. Useimmiten nämä muutokset ovat olleet hitaita. Usein huomion ytimessä on ollut trilemma, eli väestörakenteen, työllisyyden ja julkisen talouden rakenteellisen alijäämän välinen kohtalonyhteys. Kuitenkin väliin muutokset ovat olleet ennakoimattomia shokkeja ja aiheuttaneet melkoisia sopeutumisvaikeuksia ja -kustannuksia.

Historiallisesti näitä on Suomi kohdannut vuosina 1957, 1975, 1991, 2008. Niitä yhdistää kaksi asiaa. Yhtäältä juuri kukaan ei nähnyt niiden tulevan. Toki jälkikäteen tutkijat ovat nähneet selkeitä merkkejä, mutta eteenpäin katsoen niitä ei juurikaan ole havaittu.

Toisaalta ne ovat olleet kytköksissä kansainvälisen järjestelmän muutokseen. 1970-luvulla taustalla oli öljykriisi, 1990-luvulla Neuvostoliiton romahdus ja 2008 talousjärjestelmän luottamussokki. Kaikissa näissä keskeinen tekijä on tullut Suomen rajojen ulkopuolelta, ja kansallisen politiikan tehtäväksi on jäänyt sopeutuminen uuteen tilanteeseen.

Korona-viruksen aiheuttama murros on tämänkaltainen ulkoinen shokki. Se tuli koko lailla yllättäen. Ensimmäisessä vaiheessa siihen suhtauduttiin varsin rauhallisesti. Tuskin kukaan talousennustaja kiinnitti siihen huomiota tammikuussa. Ennusteissa ei ole juurikaan viitteitä siihen.

Vaiheittain toimenpiteet voimistuivat ja lopulta 16. maaliskuuta hallitus päätyi valmiuslain mukaisten välineiden käyttöönottoon. Viruksen leviämisen ohella valtioneuvoston toimenpiteiden voimakkuuteen vaikutti pörssikurssien voimakas lasku ja elinkeinoelämän lamaantuminen.

Kirjoittaessani tätä 16.3. illalla ei vielä ole näkyä siitä, kuinka pitkään tilanne on päällä, minkälaisiin elvyttäviin toimenpiteisiin hallitus ja rahoituslaitokset ryhtyvät, ja miten elinkeinoelämä ja työmarkkinat uuteen tilanteeseen sopeutuvat. Mikäli Suomi seuraa muiden Pohjoismaiden esimerkkiä, paketit ovat miljardiluokkaa ja talouskasvu hidastuu vuosiksi.

Vakauttamisen ja sopeuttamisen kustannukset tulevat joka tapauksessa julkisen talouden kannettavaksi. Julkisen talouden muuttunut rahoitustilanne tulee näkymään tulevien vuosien sosiaali- ja terveyspoliittisissa uudistuksissa.

Toki sektoriministeriöt pyrkivät jatkamaan aikaisemmin sovittujen suuntaviivojen mukaan. Kuitenkin viimeistään ensi syksynä noussee julkiseen keskusteluun ehdotukset julkisen talouden tilaa tasapainottavista uudistuksista ja etuuksien ja palvelujen uudelleenarvioinnista.

Tapahtumaketju oli samankaltainen, kun Suomi kohtasi shokin 1990-luvun alussa. Kiireisimmät ehtivät jo vaatimaan hyvinvointivaltion romuttamista. Tuolloin harva pystyi pitämään päänsä kylmänä. Heidän joukossaan oli Hannu Uusitalo, joka toistuvasti kehotti suhteuttamaan muutoksen pidemmän aikavälin kehitykseen. Niin katseltuna muutokseen oli helpompi sopeutua.

Jälkeenpäin katsottuna Uusitalo oli oikeassa. Kuten Matti Heikkilän ja hänen johtama tutkimushanke Leikkausten hinta (1997) sittemmin osoitti, sosiaali- ja terveyspolitiikka selvisi varsin hyvin ja kansantalouskin löysi uudestaan kasvu-uran. Jos voimakkaampiin leikkauksiin olisi ryhdytty, institutionaalista rakennetta olisi tuhottu turhaan. Uudistusten aika tuli sitten myöhemmin, kun keskiluokan intressit alkoivat muokata sosiaaliturvaa.

Samankaltaiselle pitkälle katseelle on käyttöä myös tulevana syksynä, kun trilemma ja shokin seuraukset kietoutuvat toisiinsa. Epäilemättä uudistuksille tulee kysyntää ja niiden aloittamiselle on vahvat perusteet. Ne on kuitenkin syytä aloittaa vasta, kun yhteiskunnalliset ja taloudelliset olosuhteet ovat jälkeen vakiintuneet. Niiden aika on vasta parin vuoden päästä.

Juho Saari

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.