kolumni

Onko kaikki työ arvokasta?

Puhuvat päät ovat yksimielisiä harvoista asioista sekä vaalien alla että niiden välillä. Yksi niistä on työ. Suomalaisessa politiikassa työtä pidetään itseisarvona. Jos vaikutusvaltainen hen­kilö sanoo julkisuudessa, että kaikki työ ei ole arvokasta, syytetään häntä loisimisen puolustamisesta tai kansantalouden ja isänmaan vastustamisesta.

Mutta onko kaikki työ arvokasta? Tutkijan näkökulmasta kysymykseen vastaaminen ei ole helppoa. Arvoa ja työtä kun on varsin monenlaista.

Työntekoa on perinteisesti arvotettu esimerkiksi teollisen tuottavuuden ja tehokkuuden sekä markkinoiden näkökulmasta. Työn tekeminen on siis arvokasta, koska se mahdollistaa yksilön kyvyt ylittävän asian tuottamisen. Työ on arvokasta myös, koska työntekijä ja työnantaja saavat siitä rahaa, joka antaa ostovoimaa jos jonkinlaisten halujen tyydyttämiseen.

Tämä ei tarkoita, että kaikki työ olisi yhtä arvokasta. Kaikkien asioiden tuottaminen ei ole yhtä toivottavaa tai mahdollista. Kotitöistä ei makseta rahaa kuin erityistapauksissa, kun taas yritysten omistajat saavat rahaa myös tekemättä töitä.

Yhdenlaisen arvon lisääminen johtaa usein toisenlaisen arvon vähenemiseen. Ekologisen arvon eli eloonjäämisen ja tarpeiden tyydyttämiskyvyn näkökulmasta kaikki työ, jossa ei vähennetä kasvihuonekaasupäästöjä, heikentää joka hetki jokaisen ihmisen ekologista arvonluontia.

Työtä voidaan myös arvottaa aivan muusta syystä kuin sen tekemisestä. Suomessa ihmiset saavat työstä eläkettä ja valtio saa työn verotuksen kautta verotuloja. Nämä voivat saada työn näyttämään ulkopuoliselle arvokkaalta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että työn tekeminen koettaisiin arvokkaaksi.

Arvokkuus hahmotetaan helposti liian kapeasti. Suuri osa nykytaloudessa tehtävästä työstä on tehokkuuden näkökulmasta arvotonta, jos aletaan katsoa kokonaisuutta. Suuri osa ihmiskunnan kirkkaimmista aivoista on yhteiskunnan tasolla tuottamattoman yritysbyrokratian pyörittämisen, näkyvyyden tavoittelun tai rahan välistävetämisen palveluksessa.

Asianajajien armeija on olemassa siksi, että sopimuskäytännöt ovat kehittyneet monimutkaisiksi. Sama voidaan sanoa taloushallinnosta ja yritysorganisaatioista. Markkinointi ja viestintä taas on paisunut, koska kaikki yrittävät lisätä näkyvyyttään samanaikaisesti. Rahoitusala puolestaan on paisunut, koska sen valta-asema mahdollistaa nopean vaurastumisen – ei siksi, että rahoitusjärjestelmä olisi ylivertaisen tehokas tai työn sisältö erityisen mielekästä. Suurin osa näistä töistä kävisi hetkessä tarpeettomaksi, jos talouden ajattelutapoja ja instituutioita yksinkertaistettaisiin tehokkaammiksi.

Kaikki työ ei ole arvokasta, ei ainakaan kaikilla arvottamisen tavoilla. Sen sijaan, että työhön suhtauduttaisiin itseisarvoisena asiana, tulisi aina pohtia, millä perusteilla tekemistä oikein arvottaa ja millaista työn pitäisi olla, jotta se olisi arvokasta näillä perusteilla. Ja miksi tietyt arvottamisen tavat ovat valta-asemassa toisen sijaan.

Kenelläkään ei ole varaa moralismiin, jos joku kieltäytyy arvoa vähentävästä työstä. Tai jos joku ehdottaa, että näennäisesti tuottavan paperinpyörittelyn sijaan energiaa pitäisi suunnata avaruuden ja aivojen luotaamiseen sekä kestävän ja tehokkaan yhteiskunnan suunnitteluun.

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja työskentelee johtamisen ja organisaatioiden apulaisprofessorina Hankenilla.