minä väitän!

Työeläkejärjestelmä toimii niin kauan

kuin sillä on moraalipohja

Teksti: Lilja Tamminen

Pitkän aikavälin suunnittelu on edellytys työeläkejärjestelmän kehittämiselle – rakennetaanhan siinä suomalaisen aikuisuus ensimmäisestä kesätyöstä hautaan saakka. Vaikka Suomen eläkejärjestelmän synnyn jälkeen on ehditty kokea yksi maailmansota, mullistuksia ja lama-aikoja, ei sosiaali- ja työllisyyspolitiikan keskiössä oleva eläke kuitenkaan ole ollut asia, joka olisi erityisesti politisoitunut.

Vaikka puhutaan individualismin tulosta 1970- ja 1980-luvuilla, on kuitenkin vedetty yhtä köyttä ja ollut luottamus siihen, että lopuksi ahkera saa palkkansa.

Vuoden 2008 talouskriisistä alkanut lama on paitsi aiheuttanut yhteiskunnassa vastakkainasettelua, myös paljastanut hyvinvointivaltion nykyrakenteiden kestävyysongelmia. Ei kenenkään syy muttei sattumaakaan, että Suomen kaltaisia kehittyneitä maita kohtaa samanaikaisesti väestön ikärakenteen pylväsmäistyminen, työnkuvien katoaminen tekniikan kehityksessä ja ympäristön kestävyysrajat.

Nämä haasteet koskettavat myös eläkejärjestelmän pohjaa eri tavoin.

Ansioihin sidottua vanhuusturvaa on toistuvasti ja takautuvasti muutettu muun muassa siksi, ettei jälkiviisaina ole todettu voitavan maksaa sitä suunnitelluin ehdoin, kun väestö- tai talouskasvu ei ole vastanneet toiveita.

Kolikon toinen puoli on se, että vanhempien ikäluokkien matalia eläkemaksuja joudutaan kompensoimaan, käytännössä asettamalla ne nuorempien kustannettaviksi, mikä sivukululuonteen vuoksi vaikuttaa heidän työllistymiseensä. Mitä kauempana on itse eläkeiästä, sen enemmän näyttää siltä, että työllisen jatkuvasti kasvavat eläkemaksut jäävät sille tielleen. Se luo kuilua sukupolvien välille.

Eläkeuudistus pyrkii vastaamaan tähän, mutta kuten Työeläke-lehden 4:2015 samaiselle palstalle kirjoittanut Eero Rämö kirjoitti, eläkeuudistuksen sisältö ei riitä. Eläkeuudistuskin tukeutuu oletuksiin koulutuksen, työurien ja talouden luonteesta, jotka eivät nykyvalossa ole kestäviä.

Historian virhearvioiden korjaaminen on hankalaa siksikin, että eläkevarannot ovat tavallaan julkisia varoja, mutta niitä kohdellaan enemmänkin yksityisoikeudellisina.

Lähivuosikymmeninä on mahdollista – jopa odotettavissa – että palkkakuluina rahoitettava kansan vanhuusturva kriisiytyy siksi, että nykyisenlaisen palkanmaksun volyymi hupenee. Jotkut puhuvat jopa siitä, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ”ikilama” on viite uudesta normaalista, johon täytyisi sopeutua, ja että pitkällä tähtäimellä palkkatyömäisesti itsensä ilman tukia elättää supistuva osa väestöstä.

Tämä luo suuria haasteita ansiosidonnaiselle eläkejärjestelmälle ja samalla koko hyvinvointivaltion rahoituspohjan moraaliselle pohjalle. Onko palkka sittenkään se, jonka varaan sosiaaliturvan rahoitus ja moraalinen pohja voi tulevaisuudessa nojata?

Nykyrakenteissa piilee parlamentaarinen poliittinen riski, että eläkejärjestelmän suunnittelussa keskitytään liiaksi eläköityvien ja eläkkeellä olevien etujen tarkasteluun niin, että järjestelmän kriittinen tarkastelu unohtuu.

Mahdollinen tie ulos olisi toiveikas luottamus siihen, että vaikka robotisaatio syrjäyttää ihmisiä palkkatyöstä, sen luoma talouskasvu tekisi ongelmista epäolennaisia. Se edellyttäisi kuitenkin uutta tulonjakoa ja radikaalia yhteiskuntasopimusta, jollaista vastaavaa ei historia tunne. Voiko sellaisen varaan laskea?

Lilja Tamminen Helsinkiläinen kuntapoliitikko ja yhteiskunnallinen ajattelija,

Suomen paras poliittinen blogisti -palkinnon voittaja.

Palstalla vieraileva kirjoittaja ottaa kantaa eläkekeskusteluun.

Lilja Tamminen

Kuka?

Lilja Tamminen

Ikä: 28-vuotias.

Kolulutus: Tietojenkäsittelytieteen opinnot keskeytyneet työllistymiseen.

Työ: Konsultti ja yrittäjä.