Kolumni

Miten käy, jos talouskasvu tyssää?

Talous ja työllisyys kasvavat tuntuvasti. Lähes vuosikymmenen mittainen taantuma on ohi. Valtioneuvoston ennusteissa valtion velanotto juokseviin menoihin loppuisi jo 2021. Ilmassa on nousukauden merkit. Tilastokeskuksen määritelmän mukainen työllisyysaste on jo saavuttanut vuoden 2008 tason, jolloin työllisyysaste oli korkeimmillaan sitten vuoden 1990.

Miksi kukaan siis maalailisi uhkakuvia uudesta lamasta, kun juuri edellisestä päästiin? Eikö tässä ole ainakin vuosikymmen edessä, ennen kuin seuraava voi koittaa?

Nykyinen kasvu toki näyttää vakaalta. Talouden mittarit eivät puhu sen puolesta, että olisimme minkään jyrkänteen reunalla. Jos kuitenkin pidämme kahden edellisen laman alkamisvuosien erotusta ennusteena talouden sykleille, seuraava vapaapudotus – ja siten myös uusi valtion velkakierre – koittaisi ehkä vuosina 2023–2026.

Helposti talouden syklejä pohtiessa sortuu ns. pelurin virhepäätelmään; se että pitkään menee huonosti, ei vaikuta parantavasti tulevaisuuden oloihin. Lisäksi on likinäköistä pitää Suomea globaalin taloussuhdanteen mittarina, koska taloutemme kasvurykäys on syystä tai toisesta vuosia verrokkimaita jäljessä.

Kestävyysvajeen ratkaisemiseen pyrkivissä toimenpiteissä on paljon painotettu työllisyyden kasvattamista, koska Suomessa karhunosa julkisista menoista katetaan arvonlisäveron ohella juuri palkkatulojen veroilla ja veroluonteisilla maksuilla, joihin myös ansioeläkemaksut kuuluvat.

Työllisyyden kasvun suhteen alamme kuitenkin olla jo äärirajoilla – ainakin nykyisillä rakenteilla.

Tilastokeskuksen heinäkuun 2018 työttömyysasteen trendi oli 7,3 prosenttia, kun taas NAIRU-arviot rakenteellisesta työttömyydestä liikkuvat samalla tasolla. Toisin sanoin: vaikka BKT kasvaisi edelleen, työllisyys tuskin paranee tästä muutoin kuin tilapäisesti, elleivät työllistymisen edellytykset tai itse työvoima muutu jollakin yllättävällä tavalla.

Palkkauskustannusten nettokorottaminen eläkemaksuja nostamalla taas kasvattaisi rakenteellista työttömyyttä. Palkkatyön eläkemaksujen kasvun varaan laskeminen eläkejärjestelmän ja julkisen sektorin rahoittamiseksi ei siis ole enää realistista. Kun talous nyt jatkaa kasvuaan, se on pian työpaikatonta kasvua.

Tapamme rahoittaa julkisia palveluita on visioitu kasvavan väestön ja työvoimavaltaisemman tuotannon aikakautena, johon ei ole mitään uskottavaa paluuta.

Suomen työttömyysasteen pitkän aikavälin trendi on ollut noin yhden prosenttiyksikön kasvu per 20 vuotta sitten toisen maailmansodan. Työikäisen väestön osuus on laskussa, eikä korkeasti koulutettujen, työikäisten ulkomaantyöntekijöiden tulvaa Suomeen ole nähtävissä. Teknologian kehitys saattaa nakertaa monen leipää ja toisaalta muuntaa palkkatuloja virtuaalivuokratuloiksi.

Vanhaan malliin ei voi jatkaa. Täytyisi uudelleen harkita eläkejärjestelmän ja muun julkisen sektorin rahoituspohjaa – tai sitten keksiä toisenlaiset määritelmät sille, mihin sosiaalivakuutuksella ja palveluilla pyritään. Aikaa on seuraavaan kriisiin.

Lilja Tamminen

Kolumnistimme on politiikkaa kommentoiva

digitalisaatiotutkija ja työskentelee

teknologiayrityksessä operatiivisena johtajana.