luupin alla

Oli maata monta nähnyt, itää ja etelää. Mika Vidlundin, Antti Mielosen, Marja Kiviniemen ja Niko Väänäsen maavertailussa selviää, kuinka eri maissa työnantaja ja työntekijä osallistuvat eläkkeiden rahoitukseen. Raportti ilmestyy marraskuussa.
Oli maata monta nähnyt, itää ja etelää. Mika Vidlundin, Antti Mielosen, Marja Kiviniemen ja Niko Väänäsen maavertailussa selviää, kuinka eri maissa työnantaja ja työntekijä osallistuvat eläkkeiden rahoitukseen. Raportti ilmestyy marraskuussa.

Eläkemaksut vertailussa

Suomi eurooppalaista keskitasoa

Millä tasolla eläkemaksumme ovat muihin maihin verrattuna? Voiko maksua alentaa vai pitääkö sitä nostaa, kun tiheällä kammalla etsitään keinoja Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi?

Teksti ja data Mika Vidlund

Piirros Jouko Ollikainen

Kilpailukykysopimukseen sisältyy työeläkevakuutusmaksun työnantajan maksuosuuden aleneminen vuosina 2017–2020. Vastaavasti työntekijän työeläkemaksua korotetaan vuosiporrastuksina yhteensä 1,2 prosenttiyksikköä.

Lisäkeinona vaikeasta taloustilanteesta ylösnousemiseksi on esitetty muun muassa työeläkemaksun määräaikaista alentamista.

Maksuosuudet vertailussa

Tätä taustaa vasten herää väistämättä kysymys, millä tasolla eläkemaksumme ovat muihin maihin verrattuna.

Entä mitkä ovat työntekijöiden ja työnantajien maksuosuudet muualla? Vastauksia tarjoaa Eläketurvakeskuksen marraskuussa julkaistava eri maiden kokonaiseläkemaksutasoa vertaileva raportti.

Kiintoisa raportti julkistetaan Työeläkepäivässä 15. marraskuuta. Ennakkotietona tarkastelemme seuraavassa joitakin mielenkiintoisia näkökulmia työeläkemaksun kehityksestä meillä ja muualla.

Eroja työeläkejärjestelmissä

Vertailussa muihin maihin on tärkeää ottaa huomioon kunkin maan erityispiirteet. Suomen työeläkejärjestelmän kannalta tässä tarkastelussa keskeisintä on järjestelmän kattavuus. Työntekijöiden lakisääteisen työeläkkeen karttumista ei rajoiteta ansio- tai eläkekatoilla. Meillä lakisääteinen eläkejärjestelmä kattaa käytännössä kaikki työtä tekevät henkilöt, myös yrittäjät.

Muualla vertailumaissa lakisääteistä turvaa on usein täydennettävä erinäisin lisäeläkejärjestelyin vastaavan turvan saavuttamiseksi. Esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa ansiosidonnainen eläketurva on järjestetty työnantaja- ja liittokohtaisin työmarkkinaeläkeratkaisuin.

Kansainväliset vertailut rajoittuvat tavallisesti lakisääteiseen eläketurvaan ja monissa maissa kokonaiseläketurvan kannalta merkittävässä asemassa olevat työmarkkinaeläkkeet jäävät vertailun ulkopuolelle.

Vertailukelpoisemman kuvan eläkejärjestelmien kustannustasosta saadaan vertailemalla kokonaiseläkemaksutasoja. Tällä tarkoitetaan lakisääteisten eläkkeiden (ns. I pilari) sekä näitä täydentävien työmarkkinaeläkkeiden (ns. II pilari) rahoittamiseksi palkansaajilta, työnantajilta ja yrittäjiltä perittäviä maksuja sekä valtion eli verorahoituksen osuutta eläketurvan rahoituksessa.

Suomelta kahtalainen tulos

Pelkkiä lakisääteisiä maksuja vertailtaessa Suomen maksutaso on toiseksi korkein Itävallan jälkeen, mikä jo kertoo paljon eläketurvan rakentumisesta lakisääteisen turvan varaan. Sen sijan kokonaiseläkemaksuilla mitattuna Suomi asettuu keskitasolle.

Maksutaso suhteessa bruttokansantuotteeseen on Suomessa runsaat 13 prosenttia. Muut Pohjoismaat Ruotsi ja Norja selviävät vielä vähemmällä meitä (12,8 %) ja Tanska johtaa nelikkoa korkeammalla maksutasollaan (16 %) . Nämä maat muodostavat samalla vertailujoukon ääripäät.

Maiden väliseen järjestykseen ei pidä liikaa kiinnittää huomiota. Sijoitus vaihtelee jonkin verran jo käytetystä tunnusluvusta riippuen. Esimerkiksi suhteessa palkansaajakorvauksiin maksutaso on alin korkeiden palkkojen Sveitsissä.

Eläkejärjestelmän rakenteen, kattavuuden ja tason lisäksi maat eroavat toisistaan sen suhteen missä määrin eläkejärjestelmässä on rahastoitua varallisuutta, jota voidaan käyttää eläkemenojen rahoittamiseen. Järjestelmä voidaan rahoittaa myös velanotolla, kuten Ranskassa. Maiden välisiä eroja kustannustasossa selittävät luonnollisesti myös väestörakenteelliset ja kansantaloudelliset taustatekijät.

Keskeisintä on havaita, että erot eri maiden välillä tasoittuvat selvästi kokonaisvaltaisemmassa tarkastelussa. Työnantajan ja työntekijän kustannusnäkökulmasta katsottuna kukkarosta tilitettävä kokonaismaksu on merkitsevä – eikä niinkään se ohjautuuko maksu määritelmällisesti I tai II-pilarin eläkejärjestelmään. Julkisen talouden näkökulmasta tulkintatapa toki voisi olla toisenlainen.

Eroja maksuosuuksissa

Vertailu osoittaa, että työntekijän maksuosuus on Suomessa Tanskan jälkeen vertailujoukon pienin. Vastaavasti työnantajan osuus on suurempi vain Ruotsissa. Työntekijäosuudet ovat suurimmat Keski-Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksassa ja Sveitsissä työnantaja- ja työntekijämaksu jakautuu lähtökohtaisesti puoliksi.

Verorahoituksen osuus on suurin Tanskassa, jossa peritään lähes olemattomia lakisääteisiä työntekijä- ja työnantajamaksuja. Tanskan työmarkkinaeläkkeissä työnantajan maksuosuus on 2/3 ja työntekijällä 1/3, mutta näistä järjestelmistä kertyvällä maksutulolla on kokonaiseläkevertailussa suhteellisen pieni, joskin kasvava osuus.

Verorahoituksen osuus on merkittävä myös työeläkemaksulle katon vuonna 2004 sopineessa Saksassa sekä Itävallassa, missä maksuja ei ole muutettu vuoden 1988 jälkeen. Maiden välisessä vertailussa onkin kansantalouteen kohdistuvan kustannusrasituksen näkökulmasta syytä katsoa eläkkeiden rahoitusta myös sovittuja työnantaja- ja työntekijämaksuja laajemmin.

Kirjoittaja Mika Vidlund työskentelee yhteyspäällikkönä Eläketurvakeskuksessa. Raportti eläkemaksutasovertailusta julkistetaan 15.11. Työeläkepäivässä.