Kolumni

Onko demokratia kuolemassa?

Vaikka työllisyys toipuu kovaa vauhtia finanssikriisin aloittamasta lamasta sekä sosiaalietuusmenot laskevat ja talous näyttäisi kukkivan, kansainvälisesta poliittisesta keskustelusta voisi saada käsityksen, että maailman kirjat ovat enemmän sekaisin kuin pitkään aikaan. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin valitsemisen jälkeen, kansainvälisessä mediassa on puhuttu toistuvasti demokratian tai liberaalin yhteiskuntajärjestyksen kuolemasta. Tälle keskustelulle tulisi suoda enemmän tilaa.

Silti toisin kuin sanoma on kuulunut, minun on vaikea uskoa, että länsimainen ihminen yhtäkkiä olisi kasvanut erilleen poliittisista juuristaan. On tietenkin totta, että sata vuotta sitten demokratia ja liberalismi olivat vasta versoamassa, ja joillekin ne olivat pelkkää teoriaa 1990-luvun vaihteeseen saakka. Silti periaatteet kuten oikeusvaltio, oikeus osallistua yhteiskunnan päätöksentekoon ja lähtökohtainen itsemääräämisoikeus ovat 2000-luvun kulttuurimme itsestäänselvyyksiä, joista länsimainen nykyihminen ei hevin luopuisi.

Miksi siis äänestäjät monessa maassa, jopa jotkut vapaudessa koko elämänsä kasvaneet nuoret, ovat viime vuosikymmenen aikana valinneet taantumuksellisia voimia eduskuntiin ja jopa presidentiksi? Syyttävä sormeni osoittaa järjestäytyneen yhteiskunnan instituutioita eli etablismentttia.

Usko parlamentaariseen demokratiaan, oikeuslaitokseen, terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan ovat kärsineet milloin median korruptioskandaalien ja milloin henkilö­kohtaisten pettymysten seurauksena.

Aina samasta nykyajan aatelisten puusta veistetyt päättäjät ovat näyttäneet tavallisesta arjesta irtaantuneilta. Turhautuminen poliitikoiden ja valtion laitosten kyvyttömyyteen luoda ihmisille tasavertaisia toimeentulon mahdollisuuksia ja turvan tunnetta on 2010-luvulla tuntunut keskusteluilmapiirissä kaikissa jälkiteollisissa maissa. Juuri tätä taantumukselliset voimat ovat pyrkineet populismillaan hyödyntämään. Laaja maahanmuutto vieraista kult­tuureistakin on synnyttänyt kysymyksiä kansallisvaltion perustan tulevaisuudesta.

Usko kansallisvaltioon jonkinlaisena yhteisenä projektina on murentunut, ja edistysajattelun on korvannut kyyninen resurssikamppailu eturyhmien välillä. Sote-uudistus Kokoomuksen klinikoilla ja Keskustan maaherroilla kuvastaa juuri tätä. Yhtä lailla SDP:n työeläke- ja veropopulismi – omien eturyhmien selustaa veroilta suojaten – on yritys päästä äänestäjien avulla pelaamaan tätä samaa peliä.

Mikä siis lääkkeeksi? Paitsi, että julkista tehtävää toteuttavien laitosten tulisi avata paremmin tavalliselle kansalaiselle omaa logiikkaansaa ja tehdä haasteensa ymmärrettäviksi, voi myös aidosti olla työnsarkaa poliitikoille rohkeasti pohtia mikä julkisten laitosten tehtävä ja tavoite on – verrattuna siihen, mitä ne nyt toteuttavat.

Jos emme kykene uudistamaan julkisia rakenteitamme vaan jähmetämme ne varovaisuudessamme johonkin historialliseen hetkeen, edessä on vain julkisten instituutioiden tuho tai niiden poliittinen väärinkäyttö.

Lilja Tamminen

Kolumnistimme on politiikkaa kommentoiva digitalisaatiotutkija

ja toimii robotiikkayrityksessä tuottavuuskehittäjänä.