kolumni

Taitetun indeksin politiikkaa

Jos joku olisi vuonna 2006 väläyttänyt, että vuosikymmenen päästä kuumin eläkepoliittinen kysymys Suomessa on työeläkkeiden taitettu indeksi, olisi häntä luultavasti pidetty tärähtäneenä. Mikään kun ei kuulosta poliittisia tunteita vähemmän herättävänä asiana kuin eläkeindeksit.

Taitetusta indeksistä käyty keskustelu ja sen muuttamista ajava kansalaisliikehdintä on oiva muistutus siitä, että eläkepolitiikka on aina politiikkaa. Kaikelle sosiaalipolitiikalle on ominaista, että sen perusteista nousee erimielisyyksiä. Samaa järjestelmää arvioidaan monista eri näkökulmista, joihin liittyy erilaiset käsitykset järjestelmän luonteesta ja toivottavuudesta. Samalla myös argumentoidaan, mitä näkökulmaa tulisi pitää tärkeimpänä.

Työeläkejärjestelmää on perinteisesti arvioitu niin kutsutun vakuutusperiaatteen näkökulmasta. Sen mukaan työeläkkeen tarkoituksena on pitää yllä sitä elintasoa, jonka ihminen on työurallaan saavuttanut. Näkökulmaa on oikeutettu siten, että kansan- tai takuueläkejärjestelmän on tarkoitus pitää huolta vähimmäistoimeentulosta, jonka päälle tuleva eläke tulisi ansaita työllä.

Taitetun indeksin muuttamista ajava kansalaisaloite politisoi työeläkettä kahdella tavalla. Ensinnäkin sen mukaan karttuneiden eläkkeiden ostovoiman kehityksen pitäisi vastata palkansaajien ostovoiman kehitystä. Aloite esittää vakuutusperiaatteesta tulkinnan, jonka mukaan eläkeläisen elintaso tulee hahmottaa suhteessa nykyisten palkansaajien, ei oman työuran mahdollistamaan elintasoon. Toiseksi työeläkejärjestelmää tulisi aloitteen mukaan arvioida sen mukaan, miten hyvin se vähentää köyhyyttä ja siihen liittyviä ongelmia.

Toisin kuin aloite olettaa, indeksointi ansiotason kehitykseen ei kuitenkaan ole tae korkeammasta eläkkeestä. Heikentyneen ammattiyhdistysliikkeen ja pitkään voimistuneen kovan oikeistolaisen politiikan seurauksena palkansaajien ostovoima tulee todennäköisemmin heikentymään kuin vahvistumaan tulevaisuudessa.

Jos taas tarkoituksena on edistää vakuutusperiaatteen toteutumista, olisi loogisempaa ajaa eläkkeiden sitomista hintatason kehitykseen. Se kun varmistaisi, että jokaisella kartutetulla eläke-eurolla saa hankittua saman verran asioita tulevaisuudessa kuin mitä sillä olisi saanut karttumishetkellä.

Aloitteesta ei käy ilmi, miksi köyhyyden vähentämisen tulisi olla juuri työeläkkeiden tehtävä. Järjestelmähän ensisijaisesti jakaa rahaa nykyisten ja entisten palkansaajien välillä ja kesken. Eläkeläisten köyhyyden vähentäminen työeläkkeitä nostamalla voi johtaa esimerkiksi köyhyysrajalla elävien palkansaajien toimeentulon heikkenemiseen.

Köyhyyden vähentäminen on tärkeä sosiaalipoliittinen päämäärä. Päämäärän saavuttaminen vaatii kuitenkin monipuolisempia keinoja kuin mitä työeläkejärjestelmä voi sille tarjota.

Ville-Pekka Sorsa Kirjoittaja työskentelee johtamisen ja organisaatioiden apulaisprofessorina Hankenilla.