Kolumni

Pessimisti on pettynyt aina

Eduskuntavaalien alla vuonna 2007 osallistuin keskusteluun, jossa pohdiskeltiin vaalien jälkeisen sosiaali- ja terveyspolitiikan suuntaviivoja. Eräs osallistujista­ totesi keskustelun lomassa, että on saatanallista mennä vaaleihin, kun maassa ei ole minkäänlaista kriisitunnelmaa.

Syy tähän tokaisuun oli se, että puolueet olivat lähteneet laukalle, ja menolupaukset ylittivät selkeästi jakovaran.

Tokaisussa oli totta enemmän kuin puolet. Kriisitietoisuus on vallankäytön väline, jota ylläpitämällä on haluttu hillitä julkisten menojen kasvua. Tämän mukaisesti on jatkuvasti kannettu huolta julkisten menojen kasvusta ja sen kielteisistä vaikutuksista elinkeinoelämän tavoitteisiin ja työmarkkinoiden toimintaan.

Kriisitietoisuus on ollut myös perusteltua. Päättyvän vaalikauden leikkauksista suivaantuneet suomalaiset eivät ole tiedostaneet sosiaalimenojen kasvun olleen poikkeuksellisen nopeaa vuoden 2008 jälkeen. Sosiaalimenotilastot kertovat sosiaalimenojen lisääntyneen peräti 20 miljardilla eurolla.

Toiselta puolen rajansa on myös vallankäytöllä. Historiallisesti sosiaalipolitiikka on ollut lähes aina kriisissä. Jokaista uudistusaaltoa on seurannut näkemys uudistuksen aiheuttamista ongelmista. Ensimmäisen kerran sutta huudettiin 1840-luvulla, jolloin köyhäinhoidon katsottiin johtavan sukulaisten hylkäämiseen ja menojen hillitsemättömään kasvuun. Tuhon tiellä oltiin myös 1954, jolloin Suomessa tehtiin useampia sosiaalipoliittisia uudistuksia samanaikaisesti ja julkinen talous alijäämäistyi.

Samaan aikaan tuli käyttöön hyvinvointivaltion käsite, jonka julistettiin olevan peruuttamattomassa kriisissä ensimmäisessä aihetta käsittelevässä Helsingin Sanomien jutussa. Tilalle ehdotettiin toimintavaltion käsitettä.

Pieleen meni kaikki myös 1980-luvun alussa, jolloin Suomessa uutisoitiin laajasti hyvinvointivaltion olevan kriisissä. Virikkeen keskustelu sai OECD:stä, jossa oli järjestetty aihetta koskeva konferenssi. Siitäkin selvittiin. Samaten tuhon tiellä oltiin 1990-luvun alun lamassa. Kuitenkin kun asiaa systemaattisemmin analysoitiin, massiivinen menolisäys ei sittenkään johtanut kriisiin. Pikemminkin kävi päinvastoin.

Yhteistä kaikille näille murroksilla on se, että Suomessa on ollut viisautta ja voimaa palauttaa sosiaali- ja terveyspolitiikka kestävälle pohjalle. Pessimisti on aina pettynyt.

Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö tähän kyettäisi vastedeskin. Kriisitietoisuudella on paikkansa, mutta sitä ei pidä liioitella. Kukaan ei kiistä edessä olevia ongelmia. Kuka tahansa pystyy sen enempää asiaa ajattelematta viittaamaan työmarkkinoiden, väestörakenteen ja veropohjien murrokseen ja yhdistämään ne sosiaaliturvan tuleviin ratkaistaviin ongelmiin. Jos nämä eivät riitä, niin kasan päälle voidaan laittaa geopolitiikan ja ilmaston muutokset.

Sosiaali- ja terveyspolitiikan institutionaaliset rakenteet ovat kuitenkin varsin valmiita vastaanottamaan nämä haasteet. Mikään ei ole täydellistä epätäydellisessä maailmassa, mutta joka tapauksessa Suomi on yksi parhaiten organisoiduista yhteiskunnista.

Ei ole mitään etukäteen nähtävissä olevaa syytä, miksi suomalainen sosiaali- ja terveyspolitiikka ei uudistaisi itseään jälleen kerran. Ja se tekee sen jälleen tukeutumalla vanhaan pohjaan ja uudistamalla sen varassa. Todennäköisesti pessimisti pettyy ensi vaalikaudellakin.

Juho Saari

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.