Kolumni 

LILJA TAMMINEN

Miten selviytyä liian helpossa maailmassa?

Vielä vuosituhannen vaihteessa vanhempia peloteltiin tietokoneella istumisen ja erityisesti ­videopelien vaaroista lapsille. Videopelejä tai tietokoneella pelaavien lasten pelättiin kasvavan väkivaltaisiksi tai hylkäävän kanssakäynnin ystäviensä kanssa.

Nyttemmin tiedämme, ettei syy–seuraus-suhde mennyt aivan niin. Pelit eivät kouluttaneet lapsista sarjamurhaajia eikä internet aiheuta yksinäisyyttä. Pelot perustuivat pinnalliseen käsitykseen oppimisen tai psykologisen ehdollistumisen lainalaisuuksista. Toiminta itsessään ei ohjelmoi ihmisestä tietynlaista.

Edistysaskeleet psykologiassa, aivotutkimuksessa ja tekoälyssäkin ovat auttaneet meitä ottamaan askeleita kohti ajattelumme solutason mysteerien parempaa ymmärrystä. Aivomme eivät toimikaan kyllä/ei -logiikan ehdoilla, eivätkä yksipuoliset julistukset tai käskyt ole hyviä tapoja opettaa.

Oppiminen ei ala ja lopu koulutuslaitoksessa. Aivomme ovat jatkuvasti sopeutuva järjestelmä, jolle jokainen mitättömältäkin tuntuva hetki on oppimisympäristö.

Moni voi tunnistaa itsestään tai lähipiiristään ilmiön, jota voisi kutsua vaikkapa kännykkäriippuvaisuudeksi. Todellisuudessahan itse kännykkä ei ole ilmiön lähde, vaan kännykällä tavoitettavan sosiaalisen median, mobiilipelien ja mediapalveluiden maailma, josta nopeasti saa aistiärsykkeitä lääkkeeksi tylsyyteen.

Tylsyys on paitsi parhaiden ideoi­den lähde myös ilmeisen raskasta ihmisolennolle.

Antiikin Kreikassa 300-luvulla eaa. filosofi Aristoteles pohti hyveitä, joihin kuuluivat kärsivällisyys ja itsehillintä, eli tavallaan myös tylsyyden sietäminen. Aristoteleen mukaan hyveet eivät tule luonnostaan, vaan niitä pitäisi tavoitella.

Samaa rataa ajatellen, uskon pitkäjänteisen, tavoitteellisen toiminnan olevan paitsi henkistä vaivannäköä vaativa asia myös erikseen opittava elämäntaito.

Tasapainoista elämää elävänä aikuisena on helppo suhtautua omaan kännykkäriippuvaisuuteensa tietyllä huumorilla, koska se pysyy tarvittaessa aisoissa. Kännykkä ei normaalisti vie voittoa muulta elämältä, vaan se täyttää sanaristikon kaltaisen tarpeen ja osaamme tarvittaessa ns. somelakkoilla.

Mutta entä jos syntyisi tänään ummikkona maailmaan, joka on täynnä tahallaan koukuttavaksi suunniteltua peleiksi hädin tuskin kutsuttavaa mobiiliviihdettä ja lähes ääretön määrä koukuttavaa videoviihdettä parin tabletin näpäytyksen takana?

Jos jo parin vuoden iässä kuluttaa huomattavan osan päivästään tällaisten ärsykkeiden jatkuvan syötön ympäröimänä, millainen oppimisympäristö se on aivoille?

Kenties vanhemmille, päiväkodille ja koululle koituu yhä suurempi vastuu siitä, että lapsi ja nuori oppii toimimaan pitkäjänteisesti ns. aikuisten maailmassa, jota ei voi loputtomiin pelillistää tai viihteellistää.

Elämästä helpompaa tekevää teknologiaa kehittävistä vanhemmista osa onkin päättänyt kasvattaa lapsensa ilman sitä.

Toisin kuin ennen ajateltiin, interaktiivisen ja kaikkialla läsnä olevan viihteen todellinen uhka voikin piillä siinä, että se on kasvavalle ihmiselle liian helppoa.

Lilja Tamminen

Kolumnistimme on politiikkaa kommentoiva digitalisaatiotutkija

ja toimii robotiikkayrityksessä tuottavuuskehittäjänä.

Lilja Tamminen

Uskon pitkäjänteisen toiminnan olevan erikseen opittava elämäntaito.