Kolumni

Vieläkö Ryysyrannasta noustaan?

Korpikirjailija Ilmari Kianto (1874–1970) oli oman aikansa kuriositeetti, joka nostatti elämäntavoillaan ja perherakenteillaan kanssaihmisten kulmakarvoja. Riitelyn, riiustelun ja rähjäämisen ohella hän oli kuitenkin myös tuottelias kirjailija, joka julkaisi reilut viisikymmentä teosta.

Sosiaalipolitiikoille Kianto on tuttu ennen kaikkea Ryysyrannan (1924) kuvauksesta. Siinä Kianto kertoo kahdeksanlapsisen torpanisäntä Jooseppi Kenkkusen elämänkulusta 1920-luvun alussa, jossa taloudellinen köyhyys ja elämänlaadun kurjuus nivoutuvat saumattomasti yhteen elämäntapojen kehnouden kanssa.

Kenkkusen esikuvana ollut perhe kuitenkin koki merkittävän nousun. Jo 1930-luvun laman jälkeen esikuvat saavuttivat Kiannon elintason, mistä hän happamasti huomautti. Heidän elintasonsa nousi, elämänlaatunsa parani ja elämäntavat kohentuivat. Tänä päivänä ”Kenkkuset” ovat enimmäkseen osa suomalaista keskiluokkaa.

On mielenkiintoista pohtia, onko samankaltainen sosiaalinen nousu mahdollista niille perheille, jotka 2010-luvun lopussa elävät yhteiskunnan pohjalla?

Moni asia erottaa 1920-luvun ja 2020-luvun Suomen. Erityisen silmäänpistävää on haavoittuvassa asemassa olevan väes­tön muuttunut asema. Kenkkunen sai kunnalta kurittoman lehmän ja tuomioistuimelta ehdollista vankeutta. Tämän päivän Kenkkuset olisivat tiiviin palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmän piirissä.

Kahdeksanlapsisen perheen elämässä olisivat mukana palvelut, sosiaalitoimi ja Kela. Asuntona olisi kuuden – seitsemän huoneen kokoinen kunnan vuokra-asunto, koska enemmän kuin yksi asukas huonetta kohti on nykyään ahdasta asumista.

Miten mahtaa olla, nousisiko tuosta perheestä uutta keskiluokkaa? Olemme viime vuosina näitä perheitä analysoineet ylisukupolvista huono-osaisuutta käsittelevässä tutkimushankkeessa. Sen kokemuksen valossa olisin yllättynyt, jos tämän päivän Kenkkusten perheen lapset nousisivat keskiluokkaan 2020-luvun Suomessa.

Syy ei kuitenkaan ole se ilmeinen tai ensimmäiseksi mieleen tuleva, eli sopeutuminen elämään tulonsiirroilla ja palveluilla. Tämänkaltainen ylisukupolvittainen köyhyyskulttuuri tai sosiaaliturvariippuvuus ei yleisesti ottaen ole syy ylisukupolviseen huono-osaisuuteen Suomessa.

Keskeisempi syy on se takamatka, jota köyhyystaskujen Kenkkusille on suhteessa keskiluokkaan. Syy on myös yhteiskunnan rakenteessa. Sata vuotta sitten suurin osa eli niukkuudessa, jolloin suurin osa ihmisistä kilvoitteli rinta rinnan paremman tulevaisuuden toivossa. Nyt suuri enemmistö voi hyvin. Keskiluokan elintaso, elämänlaatu ja elämäntavat ovat selkeästi paremmat kuin sata vuotta aikaisemmin. Pieni vähemmistö ei ole päässyt mukaan samaan kehitykseen.

Siten matkaa köyhyystaskusta keskiluokkaan on enemmän kuljettavana ja edessä on paljon enemmän asemansa jo vahvistaneita ihmisiä. Polkua kuormittaa myös jatkuva niukkuus ja alhainen asema yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä.

Pitkän matkan toivottomuus alentaa odotuksia. Vaatiikin poikkeuksellista sisua kuroa kiinni tuo taka­matka, joka kuormittaa merkittävää suomalaisten vähemmistöä. Tässä tilanteessa jokainen luokkaretki on kunnioitettava saavutus.

Juho Saari

Työeläke-lehden uuden kolumnistin henkilö­haastattelu tämän lehden Tapasimme-palstalla.