kolumni

Eläkepoliittista mielikuvitusta tarvitaan

Tuttavani Yhdysvalloissa ovat kehittäneet mainion menetelmän edistää säästämistä vanhuuden varalle. Menetelmä on älypuhelinsovelluksella tapahtuva rahapelaaminen. Erona tavallisiin rahapeleihin on se, ettei kukaan menetä rahojaan.

Long Game -sovelluksen idea on yksinkertainen. Jokainen käyttäjä voi siirtää rahaa säästöön sovelluksen avulla. Rahat sijoitetaan eettisiin pankkeihin, jotka ovat sitoutuneet tarjoamaan kohtuullista korkoa pitkäaikaisille talletuksille. Talletuksista saatavia tuottoja käytetään kahteen tarkoitukseen. Ensinnäkin niillä taataan 0,1 prosentin tuotto kaikille säästäjille. Lisäksi niistä arvotaan säästäjien kesken erilaisten rahapelien voittoja – mukaan lukien jokaviikkoinen miljoonan dollarin jättipotti. Säästöjen määrä määrittelee oikeuden osallistua arvontoihin ja rahapeleihin. Sovelluksessa olevat säästöt arvontavoitot mukaan lukien voidaan nostaa järjestelmästä koska tahansa.

Sovellus on hyvä esimerkki niin kutsutusta palkintoperusteisesta säästämisestä. Kyseinen säästämistapa on houkutteleva, helppo käyttää ja vähäriskinen sekä kannustaa pitkäaikaiseen säästämiseen.

Kaikkea tätä kaivataan erityisesti Yhdysvalloissa. Noin 40 prosentilla Yhdysvaltojen väestöstä ei ole käytännössä senttiäkään säästössä vanhuuden varalle. Lähes 60 prosenttia väestöstä puolestaan pelaa loton tapaisia rahapelejä viikoittain.

Palkintoperusteisen säästämisen idea ravis- telee eläkepoliittista mielikuvitusta. Säästämistavassa kunkin säästämän rahan määrän määrää arpa. Sijoitustuottoja hankitaan toki kollektiivisesti, mutta ne jaetaan sattuman perusteella. Sattuma tuskin kelpaa eläke-etuuksien määräämisen periaatteeksi ainakaan sosiaalivakuutuksessa. Esimerkki pakottaa kuitenkin kysymään, millaiset periaatteet siihen oikein sopivat.

Säästämiseen perustuvat eläkkeet ovat määräytyneet varsin pitkään joko palkkaan sidotun etuuksien karttumisen tai kunkin säästäjän saavuttamien sijoitustuottojen myötä. Mikäli palkkatyön asema yhteiskunnassa heikkenisi nopeasti esimerkiksi robotisaation myötä, ei palkkatyöhön sidottu eläke turvaa vanhuuden toimeentuloa kaikille. Mikäli taas eläkkeiden rahastoiminen lisääntyisi, mutta taloudellista toimintaa ei voitaisi lisätä ekologisten ja inhimillisten rajoitteiden takia, tulisi koko ajan pienevälle kakulle koko ajan vain enemmän jakajia.

Muuttuvassa maailmassa vaikuttaa siltä, ettei yksikään eläkkeen jakamisen tapa ole riittävä koko eläkejärjestelmän perustaksi. Niin kutsuttujen monipilarijärjestelmien yleistymisen myötä eläkkeitä onkin alettu jakaa aiempaa monipuolisemmilla tavoilla. Vanhuuden turva muodostuu monissa maissa jo varsin monipuolisesta asumisperusteisten eläkkeiden, julkisten ja yksityisten työeläkkeiden, yksilöllisten säästöjen, omaisuuden myynnin tai panttaamisen, julkisten ja yksityisten palveluiden sekä suvun ja ystävien kontribuutioiden yhdistelmästä.

Mikäli monista toimeentulon puroista halutaan kerätä jokia, joiden avulla kaikki voivat saavuttaa riittävän vanhuudenajan turvan, on vain yksi asia varmaa: eläkepoliittista mielikuvitusta tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa aiempaa enemmän.

Ville-Pekka Sorsa Kirjoittaja työskentelee johtamisen ja organisaatioiden apulaisprofessorina Hankenilla.