VEROKARHU

Verot on kerätty kansan karttuisasta kädestä. Verotuksen historian alussa veroja kerättiin vain rahvaalta. Verotuksen kaikenkattavuus ja progressiivinen tuloverotus ovat vasta nykyajan keksintöjä.
Verot on kerätty kansan karttuisasta kädestä. Verotuksen historian alussa veroja kerättiin vain rahvaalta. Verotuksen kaikenkattavuus ja progressiivinen tuloverotus ovat vasta nykyajan keksintöjä.

Verovelvollisuus aiemmin vain rahvaan riesana

Kymmenykset YHTEISKUNNALLE

Verotuksen historiassa kirkko ja ylimystö ovat pitkään olleet vapautettuja veroista. Historian valossa on uusi keksintö, että verot käytetään verovelvollisten hyväksi.

Teksti Mia Hemming Piirros Jouko Ollikainen

Helsingin yliopiston finanssioikeuden professuurista eläkkeelle siirtynyt Esko Linnakangas selvittää, että verotuksen historiassa on veroja kerätty niiltä, joilta kyettiin niitä keräämään.

Kirkko ja maallinen ylimystö hankkivat kuitenkin itselleen erioikeuksia – ensi sijassa verovapautta.

– Suomenkin verotuksen historiassa verotus on kohdistunut useimmiten muihin kuin yhteiskunnan varakkaimpiin henkilöihin. Näillä on ollut keinot pitää puoliaan verotaakasta vapautumiseksi, oikeustieteen tohtori Linnakangas kertoo.

Nykyisen Suomen alueella alkoi säännöllinen veronmaksu kruunulle jo 1200-luvulla.

Työn tuloksesta osa veroihin

Vanhin tunnistettu veronmaksun muoto on ollut työnteko yhteiskunnan ja hallitsijan hyväksi. Maanpuolustus, kastelujärjestelmien rakentaminen ja ruokavarastojen kokoaminen katovuosien varalle olivat merkittävimpiä työvoimakohteita byrokratian ohella. Myös eliitin palatsien ja hautamonumenttien rakentamiseen tarvittiin työvoimaa.

Työvelvollisuusvero tunnettiin Suomenkin alueella.

– Muuten verotus pohjautui luontoistalouden aikana 1800-luvun lopulle saakka erityisesti maan, metsän ja vesistön tuottoon. Ruis, ohra, voi, kala ja liha olivat tavallisimpia veronmaksun välineitä.

Kruunu otti vähitellen haltuunsa yhä useammat kirkolliset verot. Niihin oli perustunut keskiajan mahdin eli kirkon taloudellinen valta. Myös yksityiset henkilöt ovat keränneet veroja. Kruunu on ulkoistanut verotusta yksityisille luovuttamalla tietyn alueen verotuksen vuokraa vastaan.

– Suomalaisessa kansanperinteessä on useita mainintoja 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa eläneestä veronvuokraaja Simo Hurtasta. Hurtta muistetaan niissä tarinoissa säälimättömänä ja julmana veronkerääjänä.

Kruunu keräsi verot talonpojilta

Verot rasittivat talonpoikia, ja talonpoikien kapinaliikkeitä nousi veronkerääjiä vastaan. Kruunu ei jakanut verojen vastineeksi tulonsiirtoja rahvaalle.

– Verotulot käytettiin suurimmalta osin veroa maksamattomien eli kruunun lisäksi aateliston ja papiston hyväksi. Toki kansalaisten turvallisuudella voitiin perustella esimerkiksi sotaväen palkkoja.

Verotulot kulutettiin sotaväen palkkojen lisäksi hallintokuluihin sekä linnojen ja kartanoiden ylläpitoon. Vuotuisten kymmenysten lisäksi säädettiin erilaisia apuveroja milloin mihinkin tarpeeseen.

Esimerkiksi 1500-luvulla apuvero otettiin käyttöön Juhana-herttuan puhemiesmatkan rahoittamiseksi Englantiin. Myöhemmin apuverolla kerättiin ruokaa Juhana III:nnen ja hänen toisen puolisonsa häihin.

Palataanko korvamerkkiveroihin?

Suomen ensimmäinen tuloverotus säädettiin vuonna 1865 tulosuostuntana valtionverotusta varten ja tuloperusteisena kunnallisverotuksena.

Esko Linnakangas selvittää, että veroilmoituksen laiminlyönnistä ei rangaistu, joten verotus jäi pitkälti verovelvollisten moraalin varaan.

– Hallitsija ei myöskään voinut määrätä tulosuostuntaveroa ilman säätyjen suostumusta, Linnakangas lisää.

Ensimmäinen tuloverotus epäonnistui valtion verotulojen jäätyä vaatimattomiksi, ja siitä luovuttiin 20 vuoden kuluttua. Luontoistuotteet olivat pitkään vaihtoehto rahalle veronmaksun välineenä vielä rahatalouden leimaamassa yhteiskunnassa.

Vasta 1900-luvulla raha vakiintui veron yksinomaiseksi maksutavaksi. Vuonna 1920 säädettiin ensimmäistä kertaa pysyvä laki tulo- ja omaisuusverosta. Tuon tulosuostuntaveron aikaan elettiin vielä ”korvamerkkiverojen” aikaa. Vuoden 1919 hallitusmuodon myötä budjetista muodostui yhtenäinen valtiontaloutta koskeva asiakirja.

– Voidaan kysyä, ollaanko taas palaamassa korvamerkkiveroihin. Yleisradioverohan on jo sellainen. Tuleeko sote-verosta uusi korvamerkkivero?

Verotulojen käyttö sosiaalisiin kohteisiin on ollut viime vuosikymmeniin asti vaatimatonta. Selvemmin Suomea alettiin kehittää kohti hyvinvointiyhteiskuntaa toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta alkaen.

– On siis uusi keksintö, että verot käytetään verovelvollisten hyväksi, hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseksi.

Lähteet: Esko Linnakangas, Tuloverotuksen synty ja kehitys. Teoksessa Verotus 1865–2015 – näkökulmia suomalaiseen verotukseen. Verohallinto, 2015; Esko Linnakangas, Historiallinen verokirja. Helsinki, 2014.

Esko Linnakangas on odottavalla mielellä, tuleeko verotuskäytäntöön enenevästi uusia korvamerkittyjä veroja nykyisen Yle-veron lisäksi. (Kuva: Linda Tammisto).

kuka?

Esko Linnakangas

Ikä: 68-vuotias

Koulutus: oikeustieteen tohtori, ekonomi

Työ: siirtyi eläkkeelle Helsingin yliopiston finanssioikeuden professuurista viime vuonna.

Viekää tuhkatkin pesästä

Arkipäiväisistä tuotteista on verokarhu ottanut osansa. Suomessakin on eri aikoina kannettu kahviveroa ylellisyysverona ja säännöstelyverona.

Joskus on kahvia saanut nauttia veroa maksamatta vain terveydeksi, tohtorin määräyksestä. Euroopassa kannetaan kahviveroa Tanskassa, Belgiassa ja Saksassa.

Suola oli Ruotsi-Suomessa tavallisille kansalaisille tärkein ulkomainen tuontitavara 1600-luvulla. Suolatullin merkitys oli vielä 1800-luvun Suomessa suuri.

Esimerkiksi Saksassa suolavero lakkautettiin vasta vuoden 1993 alusta.

Ruotsi-Suomessa kannettiin 1600-luvulla salpietariveroa, mistä on jäljellä sanonta ”Viekää tuhkatkin pesästä”.

Veron taustalla oli jatkuva sodankäynti ja ruutiin tarvittava salpietari. Kunkin tilan tuli kruunulle toimittaa tietty määrä salpietarimultaa, lampaan- tai vuohenlantaa, halkoja, olkia sekä tuhkaa.

Lähde: Esko Linnakangas, Historiallinen verokirja. Helsinki, 2014.

Vähän uutta auringon alla

Niinkin myöhään kuin 1800-luvulla valtion verotuloista noin 90 prosenttia perustui välilliseen verotukseen, josta valtaosa oli tulliverotusta.

Nykyisin tulleja kannetaan tuotaessa tavaroita EU:n ulkopuolelta, ja silloinkin tullitulot kuuluvat EU:lle.

Valmisteverotyyppiset välilliset verot kuten makeis- ja rasvaverot ovat nekin vanhoja veroja.

Jatkuvasti pyöritellään verotuksessa samoja peruskysymyksiä: verotuksen tasoa ja tavoitteita sekä välittömien ja välillisten verojen suhdetta.

Lähde: Esko Linnakangas, Historiallinen verokirja. Helsinki, 2014.