kolumni

No mutta kun näin se koetaan

Yksi politiikan määritelmä korostaa ystävän ja vihollisen erottelua. ”Me” luodaan aina osittain erottautumalla muista: tuollaisia ”me” emme ainakaan ole, olkaamme siis tällaisia. Samalla voidaan luoda keskenään solidaarista ja toimintakykyistä yhteisöä.

Politiikan taika on siinä, että mikä tahansa asia voi nousta erottelevaksi tekijäksi. Erottelut voivat asettua niin työn ja pääoman, kansallisten identiteettien, aatelissukujen, esteettisten arvostelmien kuin vaikkapa kielien välille.

Monet politiikan tutkijat ovat korostaneet, että ilman erotteluja ei voida luoda sivistyneitä, demokraattiseen keskusteluun ja yhteiseen tahdonmuodostukseen kykeneviä yhteisöjä.

Politiikka sellaisenaan on siis kaikkea muuta kuin ongelma. Ystävän ja vihollisen rajanveto muuttuu kuitenkin ongelmaksi heti, jos se perustuu valheisiin ja sen tarkoitus on vain saada ”meidät” hyökkäämään muiden kimppuun. Tällöin ei luoda sivistynyttä yhteisöä, vaan ainoastaan vainoharhaista lynkkausjoukkoa.

Mitä vähemmän totuudellisuutta ja argumentaatiota auktoriteetit vaativat, sitä vainoharhaisempi viholliskuvien kirjo on. Mitä enemmän ihmiset ovat tekemisissä vain samanlaisessa sosiaalisessa asemassa olevien tai samat ideologiat ja mielenterveysongelmat jakavien ihmisten kanssa, sitä normaalimmaksi viholliskuvat ja niihin perustuva toiminta muuttuu. Goyan teoksen nimeä lainatakseni: järjen nukkuminen tuottaa hirviöitä.

Suomessa on viime aikoina esiintynyt huolestuttavia kehityskulkuja. Totuudella tuntuu olevan kovin vähän sijaa julkisessa keskustelussa. Ministeri valehtelee televisiossa. Europarlamentaarikko jakaa sosiaalisessa mediassa perättömiä huhuja. Monet nettilehdet levittävät valheita järjestäytyneesti. Yritysjohtaja kehottaa ihmisiä olemaan lukematta. Tiedettä ohjataan poliittisesti.

Myös argumentaatiolla menee huonosti. Poliisijohto esittää monitulkintaisia väitteitä mediassa. Kansanedustaja kertoo haluavansa sanoa mitä tahansa ilman, että sitä kritisoidaan. Usein myös hyökätään suoraan esittäjän kimppuun argumentin sijaan. Ministeri kutsuu kriittisiä tutkijoita laiskoiksi ja turhiksi. Ministeriö pitää poliitikkoja holtittomina. Elinkeinoelämän pamppu leimaa taiteilijan hallitsemattoman tunteelliseksi, toinen stalinistiksi. Ajatushautomopomo hyökkää kolumnistin kimppuun, koska tämä ei kykene ”oikeisiin” johtopäätöksiin.

Viholliskuvat ovat johtaneet myös terrorismiin eli pelolla hallintaan. Myös sen hyväksynnästä on tullut jo arkipäivää. Terroristit yrittävät polttomurhata vastaanottokeskuksen asukkaita. Poliisi syyttää asiasta alkoholia. Rikollisten muodostamat katupartiot levittävät pelkoa kaduilla. Muutama poliisi kiittelee toimintaa. Naispuoliset julkisuuden toimijat kansanedustajista bloggareihin kohtaavat jatkuvasti raiskausuhkauksia.

Valheita, viholliskuvia ja uhkailua puolustetaan usein kommentilla ”no mutta kun näin se koetaan”. Totta, ihmiset kokevat asiat eri tavalla.

Tämä ei kuitenkaan ole peruste totuuden ja argumentaation hylkäämiseksi julkisessa keskustelussa. Päinvastoin: juuri siksi niitä tarvitaan.

Myös kaikki väkivalta on tuomittava, oli sen kohteena ystävät tai viholliset. Sillä muuten hirviöt ovat jo voittaneet.

Ville-Pekka Sorsa

Kirjoittaja tutkii ja opettaa Hankenilla.